Koulua käyty jo yli kuukausi ja tässä välillä on jo kerennyt mieli ala vaihtua vaikka kuinka monta kertaa. Sekä hyvään, että huonoon suuntaan ehkä jopa todella huonoon! Olen saanut pari ahistus kohtausta joista tänään tuli toinen. Päässäni sekosi täysin kesken koulupäivän ja en meinannut saada itseltäni ollenkaan mielen rauhaa. Sanoin jopa kavereilleni, että en jaksa itseäni enää. Sydämmeni on taas viety, mutta edelleen sama henkilö joka vei sen vähän yli vuos sitten. Mietin mitä ihmettä teen itteni kanssa en voi oikeesti enää koht elää tälleen. Eli ajatella menneitä ja mitä sillon on tapahtunu, mun pitäs vaan saada jollain keinoil hommattuu sydämmeni takas et mul ois mahollisuuksii jakaa se jollekin sitten ku joku haluis sen. Olen nyt vain itkenyt kun kotiin pääsin, koska ahistaa ja asioita alkoi pyöriä mieleeni, kuin tornaadon iskiessä johonkin. Ajatukset ovat ihan sekaisin ja päivät ovat levottomia ja väsyneitä, vaikka olisin yön nukkunut hyvin ja herännyt aamulla virkeänä. Olen yrittänyt päästä asioissa ja elämässä eteenpäin, mutta en vain pääse irti menneestä, vaikka kuinka yrittäisin/yritän. Mietin miksi karkotan ihmisiä ympäriltäni jopa kavereita ja ystäviä vähänkään jos teen jotain väärin tai sanon jotain väärin. En haluaisin tehdä niin, mutta se vain tulee. En osaa itse edes ymmärtää itseäni, tekojani, luonnettani, sanojani, ulkonäköäni. Olen ihan pulassa itseni kanssa, mutta mikään ei auta. Tuntuu kuin kukaan ei kuuntelisi vaikka haluaisin kertoa jotain, kukaan ei pahemmin koskaan kysy mitä minulle kuuluu, tuntuu kuin ketään ei kiinnostaisi edes olemassa oloni menneisyyteni takia. Tidän sen, että säälin itseäni aika paljon ja valitan kaikesta jos vähänkään koskee tai jotain muuta. En voi sille mitään se on osa minua ja se siitä. En haluaisi olla näin säälittävä persoona, koska haluaisin, että minua kohdeltaisiin samalla tavalla kuin muitakin ihmisiä eikä silleen, että olsin jokin outo päästään pimahtanut sekopää. Arvet kädessäni kertovan niin paljon elämäni paskoista vaiheista ja saatan tehdä sitä vielä näinäkin päivinä, koska en keksi muuta helpotusta musiikin lisäksi johon voisin purkaa ahdistukseni tai vihani itseäni kohtaan. En osaa rakastaa itseäni niin kuin muut ihmiset osaavat. Minä en vain osaa tehdä niin, koska olen tehnyt monia vuosia sitten virheitä jotka haluaisin perua ja joiden takia minua kohdellaan vieläkin sillä tavoin. En haluaisi sitä, että joudun sellaisen kohteeksi josta puhutaan paskaa vaikka ei olisi tehnyt mitään, jauhetaan menneitä joista olen jo muuttunut todella paljon, ja vaikka mitä muuta. En tiedä pitäisikö elää vai kuolla. Kumpi olisi helpompaa?
