Tunteet exään!

Minulla on jo pitkään ollut tunne taas sellainen, että tunnen suurta kaipausta ensimmäisestä pitkästä suhteestani joka kesti 7kk. Se suhde oli ihana ja loppui tuossa 2012 vuoden elokuussa. Nyt olen taas alkanut tuntea häneen suurta rakkauden tunnetta, mutta en tiedä kannattaako se? Hän sanoi minulle, että tarvitsen nyt omaa aikaa ja on mahdollista, että palaamme yhteen, mutta elä siekin omaa elämääs ja nuoruuttas vielä ku on mahdollista. Sen luettuani aloin heti hymyilemään ja toivo nousi todella korkealle, mutta en tiedä yhtään kuinka kauan joudun odottamaan. Joudunko odottamaan vuoden, kaksi, kuukauden, viikon vaiko muutaman päivän. En tiedä yhtään, mutta jos vain saan hänet takaisin en laske hänestä koskaan irti. Elämäni sinkku kuukausina olen ollut taas niin masentunut ja poissa tolaltani, kuten sen on varmaan huomannut edellisistä blogi kirjoituksistani kuinka maassa olen ollut. Hänen kanssaan ollessani minulla oli paljon helpompi ja turvallisempi olla, kuin nyt. Silloin osasin jopa iloita joistakin asioista toisin kuin nyt. Kaikki asiat ja elämän tavat lähtivät menemään kohti mustaa pimeyttä, kun erosimme, mutta on välillä ollut ilon hetkiä, mutta enimmäkseen surua ja tuskaa. Parasystäväni on minulle, kuin sisko ja haluaisin ottaa hänen avun vastaan, mutta en osaa tai en tiedä edes haluanko, koska olen ollut niin monen ihmisen kanssa puhumassa elämästäni, että olen oikeastaan aina halunnut selvittää asiani yksin vaikka tiedän, että en tule siinä kovin hyvin onnistumaan.Mutta joo takaisin exääni. Kerkesimme puhumaan yhteisestä tulevaisuudesta hyvinkin paljo ja se oli täydellinen. Vaikka hänellä oli ongelmia olla koko ajan pelaamassa xboxilla ja käydä baarissa, silti joka ilta kun oltiin käymässä nukkumaan hän osasi olla hellä ja rakastettava ja silloin hänestä huomasi, että oikeasti rakastaa.Haluaisin vain hänet takaisin niin kaikki palaisi takaisin kohdalleen ja saattaisin jopa päästä nauttimaan taas ilosta ja naurusta jota olenkin jo kaivannut aika lailla. Mutta en tiedä on ehkä välillä hyvä vain odottaa sitä ihanaa päivää, kun tämä tapahtuu. Toivoisin, että mahdollisimman pian, mutta ei voi tietää. Nyt vain tarvitsen kärsivällisyyttä ja iloita jotenkin asiasta ja katsoa miten käy.

Mikä vittu minuu vaivaa???????

Vittu mikään ei oo kohdallaan taas kaan. Kaikki menee päin persettä koko päivän ollu ihan vitun angstinen ja ärtynyt. Kaverille on ihan vitun pettyny ku meni tekee yhen jutun jota en helposti sulata. En ymmärrä sitä mut iteppähän valitsee mut sit samal satuttaa minuu asialla ja todella pahasti. Tekis vaan mieli hävitä tästä maailmasta niin ei tarttis enää ikinä pettyy mihinkää tai kehenkään. Ois paljon helpompaa ku ei tarttis olla kenenkään elämää häiritsemässä omilla asioilla ku kumminkaan ketään ei kiinnosta, mutta sit ku teet itelles jotai ja joku saa tietää siitä niin sit kyl heti ollaan asiaan puuttumassa ja mitä kaikkee. Mut kun se ei oo oikein, koska sillon tunnen sellasen tunteen,että nää vaan oikeesti esittää kaveria ja ei oikeesti välitä muuta ku sillon ku oikeesti sattuu jotain. 
Tekis mieli oikeesti häipyy vittuun täältä ja sit jos kuolis niin ois kiva jos pystyis näkee miten kaikki reagoi asiaan iha oikeesti. Silloin tietäisin ja huomasin ketkä oikeesti välitti ja ketkä ei.  Miks elämän pitää ees olla näin vaikeeta?? Välillä kaikki on hyvin ja pystyn jopa iloitsee asioista, mutta suurin osa elämästäni noin. 80% on surua, tuskaa, ja yhtä helvettiä!!!! Toivoisin, että voisin aloittaa elämäni ihan puhtaalta pöydältä, mutta se ei onnistu koska asun Savonlinnassa jossa kukaan ei arvosta toisia vaan puhuu paskaa ympäri ämpäri toisistaan. En ymmärrä mikä minua vaivaa?? Onko elämäni oikeasti vain yhtä helvettiä vai näkyykö jossain tunnellin päässä minulle parempi elämän valo?? En tiedä enkä varmaan koskaa tulekkaan tietämään jos tänne jään vangiksi asumaan loppu elämäni ajan.

Elämä päin helvettiä!

Suru valtaa taas mieleni. Kaikki tuntuu menevän taas päin helvettiä. Miksi mikään ei voi mennä kuin elokuvissa, paitsi aina sielläkään ei ole helppoa. Tunnen taas todella suurtua vetovoimaa exääni kohtaan, koska minusta tuntuu siltä, että kuulumme yhteen vaikka mikä olisi. En vain saa häneltä mitään vastausta hänen sanomaansa asiaan tai no oikeastaan sain, mutta se ei riitä. En tiedä yhtään mitä hän ajattelee tai on asiasta mieltä, koska hän ei halua kertoa minulle. Kavereilta kuulen, että hän ei halua pitää minuun mitään yhteyttä tai olla missään tekemisissä kanssani, mutta en ymmärrä sitä miksi hän ei voi sanoa sitä minulle itse vaan joudun kuulemaan sen muilta. Hän puhuu minulle ihan normaalisti ja näin, mutta silti ei voisi olla kanssani :(. Sydämeni ja mielentilani on taas murtunut. Onneksi minulla on yksi rakas ystävä jolle voin asiasta kertoa.
Hän tukee ja kannustaa minua. Valitettavasti minulla on ollut todella pahoja suru tilanteita ja kipuja. Yksi ilta oli mikä surullussin ilta pitkiin aikoihin. Luin minun ja exäni vanhoja viestejä niiltä ajoin, kun oltiin yhdessä ja itku meinasi tulla, koska tiedän, että en tule ehkä saamaan häntä koskaan takaisin joka on sääli ja todella surullista. En tiedä mitä tekisin jos menettäisin hänet kokonaan. Ajattelen häntä kaiken päivää ja yötä. En saa öitäni kunnolla nukutuksi, koska hän pyörii unissani ja tulee joka yö niihin ja näen unta jossa olimme onnellisia ja ikuisesti yhdessä, kun herään hyvä et ei itku ole kurkussa. Mutta katostaan nyt mitä aika meille näyttää, koska hän sanoi. "Aika näyttää mitä tapahtuu." Vielä ei ole tapahtunut mitään, mutta sitä odotellessa.

Palaan taas kun suru on pahimmillaa.

Helppoa vai ei?

Olotilani ei ole taas mikään mailman mahtavin. Tunnen itseni taas niin masentuneeksi ja rikki menneeksi.

Tuntuu kuin olisin vajoamassa taas pimeyteen ja yksinäisyyteen. Kaikki ilo, hauskuus ja kaikki mukava häviävät elämästäni niin kuin tuhka tuuleen. 

Olisi vain paljon helpompaa jos voisin elää normaalia ja helppoa elämää, mutta se ei onnistu kun asuu paskan puhujien kaupungissa ja jossa jokainen  ihminen yrittää olla muita parempi ja hallita koko kaupunkia.

Tälleen minulla alkaa vuosi 2013 ihan päin persettä. Petyin, rakastuin, itkin, masennuin, sain ihania ystäviä, ratkesin pahimpaan asiaan mitä koskaan olen tehnyt, kaiken pahan taas sain niskaani.

Haluaisin vain elämääni jotain ikuista jonka kanssa voisi oikeasti jakaa loppu elämänsä ja jonka syliin voisi turvautua kun eniten sitä tarvitsisi. Vanhemmillekaan et voi kertoa mitään tai pyytää apua, koska he ovat heti pistämässä johonkin terapeutille puhumaan tai jotain, koska eivät itse osaa auttaa ja tukea.

En tiedä mitä tehdä taas vaihteeksi, olen masentunut ja samalla myös aika iloinen, mutta silti kaikki ei ole ennallaan.

Haluaisin pois savonlinnasta, mutta en saa lähteä ja en voisi elättää itseäni mitenkään. Loppu tulos olisi se, että kuolisin nälkään tai tapahtuisi jotain muuta kauheaa ja sitä en halua.

Joudun siis tyytymään tähän mitä saan (katon pääni päälle).

Noh katsotaan miten käy ja palaanko enää koskaan ennalleni tai saako joku muu minut taas jaloilleni loppuelämäni ajaksi. 


Kirjoitan taas kun siltä tuntuu. :)