Miten paljon särkyvä ihminen oikeasti kestää??

Miten paljon masentunut ja särkyvä ihminen oikeasti kestää??  Sitä tuskaa, tukea ,huolenpitoa , hauskuutta, surullisia tilanteita. Varsinkin jos itsellään ei ole ketään kelle purkaa sitä kaikkea ! Kuinka pitkälle sellainen ihminen pääsee, ennen kuin oikeasti voimat vain kerta kaikkiaan loppuu? Varsinkin, kun itse on todella stressaantunut ja omassa elämässään riittää liikaa voimia vieviä asioita ja tapahtumia . Nämä ovat melkein jokaiselle samankaltaiselle /kaltaisille ihmisille päivittäisiä kiperiä kysymyksiä ja pään vaivoja . Haluaa olla hyvä ja ymmärtäväinen ystävä melkein jokaiselle ketä on, mutta mitä kaikkea sekin edes sisältää !? Tietäen myös sen, että on riippuvainen ystävistä ja haluaa olla heille vain se paras ilman murheita ja niin sanottuja petoksia, mitä joku voi tehdä täysin tietämättään . Tietäen ,kuitenkin omat virheensä ja vääryydet ilman siitä muistuttamista aina silloin tällöin . Kuitenkaan sitä pahinta ja kaikista viimeisintä vaihtoehtoa ei halua joka on se, että jää oikeasti yksin ja eristäytyy aivan kaikesta ! Ei sellainen ei ole vaihtoehto ,paitsi ehkä nykypäivänä tässä EI tasa-arvoisessa suomessa . Enempää en sanotuksi saa, koska pää lyö aivan tyhjää ...
Toivottavasti edes joskus se oikea ja rehellinen tasa-arvoinen kaikkia kohtaan löytyy ,tai edes se ,että ihmiset ei kilpailisi joka asiasta ! Kiitos lukemisesta pitkästä aikaa !

Miksi kaikki tuntuu niin tyhjältä??

Hellou taas pitkästä aikaa.

Elämässäni on taas tapahtunut aika paljon asioita, joita en ole vielä kunnolla kerennyt käsittelemään/ymmärtämään. Lyhyt versio on se, että olen ollut muutamalla tapaa itsekäs, sekä lapsellinen, mutta niin on myös minua kohtaan oltu aika kaksnaamasia ja selkäänpuukotuksia saatu. Minusta on vaan taas vaihteeksi tehty syntipukki vaikka olen virheeni ja hölmöyteni myöntänyt, mutta sitten muut eivät voi tehdä samalla tavalla minulle, eli myöntää omaa hölmöyttään tai vääryyksiään! 

Pääsin myös nyt vasta pitkän pitkän ajanjakson jälkeen kuntoutukseen 3 vuoden takaiseen asiaan liittyen, vaikka sitä kuntoutusta olisi tarvittu jo huomattavasti aikaisemmin. Nyt vain joudun purkamaan siellä kaiken kokemani hyvineen ja huonoineen juttuineen, joilta olisi selvinnyt jo paljon aikaisemmin jos tämä kuntoutus olisi ollut ajoissa, mutta näillä mennään ja hyvä että kuitenkin se nyt tuli. 

Nyt minulla on taas ollut todella paska ajanjakso elämässäni vaikka toisaalta menee hyvin, mut sit kuitenkaan ei mene. Ollut useamman viikon katkonaisia öitä, eli herään yössä n. 4-7 kertaan joko pahaan uneen tai ilman mitään syytä, sekä päivisin ei kiinnosta liikkua mihinkään ei edes kuntouttavaantyö toimintaan jossa olen nyt kohta vuoden verran ollut. Haluisi vain olla kotona ja kuunnella musiikkia johon purkaa itkun/huudon kera pahan olon, jolle toisinaan en edes tiedä syytä, että miksi on edes paha olla. Ilon aiheita on ollut todella harvakseen ja nekin kestää nykyään vain pinen hetken!

Syömistäkin on tullut taas laiminlyötyä, koska ei vaan kiinnosta, ulkonäköni tai siis itseni laittaminen ihmisen näköiseksi ei kiinnosta, mikään ei kiinnosta, joka tuntuu todella pahalta. Haluaisin olla taas se iloinen ihminen joka nauraa kaikelle ja tekee kaikkea hauskaa/ kivaa, mutta ei. välillä jopa ahdistaa ja vihaan siitäkin itseäni, että edes omistan nämä paskamaiset sairaudet, kuten paniikki- ja ahdistuskohtaukset, sekä masennus. Onneksi ne eivät ole pahoja, mutta liikaa minulle kuitenkin, että en kohta jaksa niitä enää. Apua niihin saan nyt tuon tulevan kuntoutuksen myötä joka  alkaa viikon päästä. Siellä saan purkaa kaiken ammatti ihmisille, mutta sekin tietysti pelottaa, koska en ole pitkään aikaan purkanut asioita, tunteitani tai mitään muutakaan kenenkään kanssa joka oikeasti ymmärtää minua, että miltä minusta tuntuu! 

Välillä tuntuu, kuin pääni sisällä olisi kaksi minää se ns fiksumpi joka keksii hyviä ideoita ja ymmärtää asioita ja sitten se toinen joka kääntää kaiken minulle sanottavat asiat negatiiviseksi, jolloin en todellakaan ymmärrä/halua ymmärtää mitä minulle puhutaan ja pääni sisällä ajattelen paljon kaiken laista, jolloin minun negatiivisuus astuu esiin ja pilaa kaiken pahentamalla tilannetta. 

Haluaisin niin kovasti jo tämän pahuuden ja pahan olon loppuvan, koska vaikka olen omalla tavalla vahva ja tulen selviämään tästä kaikesta paskasta, niin silti välillä tuntuu, että voimat on oikeasti aika helvetin lopussa ja miten pitkään jaksan, vaikka jaksan todella pitkälle! 

Olen posiitiivisella asenteella paljon elämäni tilanteesta, sillä tiedän, että en ole ainoa keillä on samanlaista tai jopa pahempaa.

Nyt on taas avattu hetki pääni paineita sun muita turistu. Palaan taas, kun sen aika on! 

Olisiko jo nyt uuden elämän alku?????

Olen nyt useesti miettiny, että mitä kaikkee voisin eämässäni saavuttaa liittyen ihan kaikkeen. 

Ystäviin,perheeseen, työn hakuun, kaikkeen mille ovet ovat nyt olleet lukittuna. Elämässä ei tarvitse olla, kuin muutama ihminen kelle voi kertoa murheita ja olla samanlainen eli kuunnella ja koittaa auttaa parhaansa mukaan. Jos elämästäsi häviää muutama ihminen, niin se ei tarkoita sitä, että ovet eivät enää sinulle aukea. Yksi sanontahan menee niin, että kun yksi ovi sulkeutuu takana, niin edessä aukeaa jo uudet. (ei ihan vissii olu oikein, mut sinne päin. ) 

Nyt minulle on kuitenkin niin käynyt. Uusia ovia on tällä hetkellä aukeamassa useampi, kuin yksi ja takanani sulkeutuu/ tulee sulkeutumaan ovi jos toinenkin. 

 Nyt siis minulla on mahdollisuus parantaa omaa itseäni ihmisenä, ystävänä,  ja tyttärenä. 
Pääsen purkamaan omasta päästäni todella isot lukot pois, jotka ovat piinanneet mieltäni jo aivan liian kauan. Sen takia en tule ottamaan elämän muutoksiani kovinkaan raskaasti ja peläten, vaan ennemminkin avoinmielin ja otan sen avosylin vastaan, sekä positiivisena asenteena lähden toteuttamaan tätä kaikkea,mitä minulle on nyt tullut eteeni. 

Tänään kuulin ehkä maailman iloisimpia uutisia itselleni, josta olen haaveillut pienestä neidistä lähtien ja se selviää muutaman päivän päästä. Samana päivänä sain kuulla myös ehkä sen pelottavan asian mihin ensin suhtauduin peläten ja mieleen tuli, että voiko homman vielä perua. Se tapahtuu kyllä vasta joulukuussa, mutta kerkesin silti jo pelätä ja panikoida miten tulevan pitää mennä, sekä tulen varmaan enne joulukuuta panikoimaan asiaa vielä moneen otteeseen, mutta sanoinkin siitä jo aikaisemmin, että tulen ottamaan avun positiivisena ja avoiminmielin vastaan, koska tulen tietämään, että se saattaa olla apu niin moneen pahaan juttuun menneisyydessäni, että saattaisin vihdoin ja viimein päästää irti menneestä! 

Sitä kyllä toivon, koska niin paljon pahaa kärsin vieläkin  menneisyyteni takia sekä nyt viimeiseen 3 vuoteen mahtuu niin paljon surua ja epätoivoa, että nyt on aika astua eteenpäin ja ottaa itseäni niskasta kiinni, sillä haluan itselleni paljon paljon paremman elämän. Siksi että olen menettänyt sen ilon silmistäni ja mielestäni mikä minulla oli jo monta vuotta sitten. Haluan sen takaisin sillä minusta tuntuu, että tämä jatkuva suru ja murhe, sekä myrkyttämällä itse itseäni pääni sisällä ei ole enää ollenkaan kivaa, vaikka tästäkin saan todella paljon itselleni, silti se rupeaa riittämään ja uudet tuulet ja itseni myrkyttäminen pahoilla sanoilla, ajatuksilla ja teoilla niille voi sanoa hyvästi ja suksikaa niin kauas, kuin mahdollista!!!!

Mitäpä taas vaihteeks päässä pyörii?????

Enpä tiedä miten tämän blogin alottasini, mutta päässä on taas pyöriny jo monet päivät laidasta laitaan tunteet!! Mitä pitäis tehdä, mitä haluu tehdä, mitä pystyy, tekemään ja mitä uskaltaa tehdä???? Kysymyksiä kysymyksien perään. (HUOH) 

Monet päivät oon käyny taas päässäni läpi et mitä oikein haluan. Haluaisin tehdä oman alani hommia, mutta sitten tulee omat pelkotilat vastaan ja huutaa minulle, etttä mitä jos en jaksa tehdä, mitä jos en ole tarpeeksi hyvä, mitä jos vain romahdan ja olen taas lähtö pisteessä????

Tiedän sen, että elämä ei ole ruusuilla tanssimista, eikä kaikki aina ymmärrä tai tule ymmärtämään tuskaa jota käyn läpi tai jos on sellaisia ihmisiä keiltä sais vertaistukea sun muuta niin he haluavat olla yhtä paljon piilossa, kuin minäkin... 

Suoraan sanottuna pää on niin paljon täynnä tuskaa, surua, pettymyksen tunnetta, sekä paljon epäonnistumista. Haaveita on liikaa, mutta arvaappa kaks kertaa pystyykö niitä toteuttamaan jos ei kykene tekemään mitään muuta, kuin olla riesana muille??!!?? 


Välillä olen käynyt päässäni läpi myös ne pahimmat vaihtoehdot, mutta tiedän ja tajuan, että niiden tekeminen ei auta ketään, eikä varsinkaan itseäni. Sillä jos sen tekisin tai suunnittelisin niin saisin kaikki vain enemmän kauas pois minusta. Sen takia lyttään ne ajatukset aina sivuun vaikka se ei koskaan helppoa ole!! 


Kysymykseni kuuluukin! milloin tiedät masentuneena ihmisenä, että olet muille läheisillesi ja ystävillesi juuri oikeanlainen ja tekosi riittävät heille???? Annat heille kaikkesi teet kaikkesi, jotta sinä tuntisit itsesi rakastetuksi ja hyväksytyksi edes jossain???? Milloin se tuntuu oikealta ja lohdulliselta?? Miten saat taouttua sen pieneen paksuun kalloosi, että pienikin tekosi tai suuri tekosi voi olla jopa läheisillesi tarpeeksi?? Mutta oma ongelmani onkin se, että vaikka tekisin mitä ja saisin siitä jotenkin kiitosta ei aina vain riitä minulle sana KIITOS! En tidä miksi se ei riitä vai olenko vain vajonnut niin alas, että se sana menee vain ohi korvieni???? Tämä on nyt neljäs päivä putkeen, kun tuntuu todella pahalta ja yksinäiseltä! En tykkää yhtään näistä tunnetiloista, koska ne tulevat niin usein, mutta en myöskään halua sulkea niitä kokonaan pois sillä tiedän, että sitten en olisi oma itseni säälittävässä ulkokuoressa, joka ei aina päälle päin näy ,mutta syvällä sydämessäni tiedän, että olen täysin romuna ja todella todella pahasti pohjalla!!!!


Toivon vielä, että tämä iloksi joskus muuttuu ja jaksan tehdä kaiken mitä haluan, mutta välillä vain tuntuu siltä, että tukiverkkoni on liian pieni tai liian väärällä tavalla minulle esitetty!!!!!


Kiitos ja anteeks :( :( :( :( :( :( :(

Sekalaiset tunteet!!

Heissan. 

päätinpä pitkästä aikaa taas käydä kirjottellee ja purkamaan harteilta pahimpaa taakkaa pois, kun ei ole oikein ketään kelle puhua (siis sellaista joka oikeasti kuuntelee ja ymmärtää). 
Tieni on taas elämässä ollut pitkä ja raskas. Hieroja koulun kun sain kunnialla loppuun ja sen jälkeen alkoi työttömyyden ah niin ihana elämä, (ei oikeesti), niin miun luonteen tuntien se menee todella paljon asioiden ja elämän miettimiseks kaikki asiat kerralla hyvät, että pahat.

Siihen vielä pitkään ite arvattu ja todettu myös äitini sanoin, että kärsin jonkun sortin masennuksesta ja paniikki/ahistus kohtauksista ja välillä tuntuu, että ne on kausittain. Välillä on todella hyviä hetkiä, eikä ole mitään ongelmaa ja pystyy jopa nauttimaan elämästä, mutta taas välillä kaikki sanat satuttaa oli ne hyviä tai huonoja, kappaleet masentaa iloisia tai surullisia ja yksin jääminen on silloin kaikista pahin asia mitä voi tehdä. Vaikka koitettas puhua mitä tahan mistä tahansa ym niin herkillä ollaan koko ajan. En osaa silloin erottaa oikeaa väärästä, enkä itkulle mahda mitään ja jos jään yksin tai tunnen oloni yksinäiseksi niin sekin riittää laukaisemaan masennuksen ja todela surullisen tai pahan mielen, varsinkin kun on jo muutenkin yli herkkä ihminen niin ei paljon sanoja tai tekoja vaadita, että tämmöinen ihminen murtuu. 

Masennus ja ahistus kohtaukset turhauttavat, kun ne tulevat, mutta pakko ne on kestää sillä en voi niille mitään ja sain kuulla yhden neuvon joka antoi hyvän mielen itselleni. 

Jos on masentunut mieli kokoajan, mutta ulospäin koittaa muille näyttää, että kaikki on hyvin, joskus siinä onnistuu ja useimmiten siinä en ole onnistunut. Silloin kun on muiden seurassa ja koittaa näyttää sen paremman puolen, eli tekohymy kameraan niin tulee ajatelleeksi kaikkea, että mitä jos en pysty näyttämään sitä, että olen vahva ja kaikki on hyvin?? Kyyneleet vaan tulee silmistä pihalle ja sitten koitat käydä selittämään mikä on, mutta huomaat ettei sanoja tule suusta ulos, koska et osaa selittää syytä sille varsinkin jos se johtuu masennuksesta.

Masennuksni kiusaa minua todella paljon ja silloin käy kyllä kaikki mahdollisest asiat päässä, että mitä teet ja mitä et tee. Usein myös pilaavat yö uneni silleen, että nukun kyllä, mutta aamuisin olen todella väsynyt ja että en haluaisi vielä nousta ylös, tai sitten nukun, mutta levotonta unta jolloin olen myös väsynyt, kun herään. Masennukseni näkyy myös sillä, että en jaksa tehdä koti hommia, syömisessä joka on todella heikkoa ollut jo pitkään, unen laatu on heikkoa nukkui pitkään tai ei. Sen myös huomaa siinä, että ulkomaailma ei kiinnosta todellakaan niin paljon, kuin ennen. En osaa olla enää viihteellä tai nauttia kylmiä juomia tai mitään muutakaan. Haaveilu kaikesta sitten on taas toinen juttu, koska ei ole voimia toteuttaa niitä mitä suunnittelet ja sehän tietenkin harmittaa ja paljon.

Mutta nyt on taas kirjoiteltu ihan jonnin verran, en tiedä onko kovin selkeästi kirjoittettu, että pääseekö kukaan kärryille asiasta, mutta toivotaan niin.

Adios amigos. Seuraavaan kertaan, kun tekee taas mieli kirjoittaa. :)

Elämä rupee ottaa voiton puolta vaiko sittenkään??

On tullut pitkästä aikaa positiivisia asioita elämääni ja arkeeni, mutta silti en tiedä miten päin olisin... puoli vuotta melkein olin vaan tekemättä yhtään mitään, näin kavereita ja saatoin tehdä sitä mistä tykkään eli käydä lauleskelemassa ja heittämässä tikkaa. Kaikki muut ajastani mitä minulla oli niin istuin kotona sohvan pohjalla tekemättä yhtään mitään. Nukuin pitkään, siirryin sohvalle kävin parvekkeella silloin tällöin polttamassa tupakan ja eikun takaisin sohvalle ja siitä nukkumaan jossain vaiheessa. Rytmini meni ihan sekaisin niinkuin myös kehoni meni. Nyt vasta olen alkanut huomaamaan mitä kaikkea kropan "lyyhistyminen" tuo tullessaan. 


Se sekoittaa aivan kaiken. jaksamisen tekemään yhtään mitään, unettomuuksia, levollisuutta, pistää miettimään asiaa jos toistakin, miettimään menneitä, menetettyjä, tulleita ihmisiä ym. Vaikka sinulle koitetaan sanoa siitä ja saarnatakkin niin eivät he pahaa sillä tarkoita, tahtovat vain että pysyt hengissä ja jaksais tehä kaikenlaista. Nyt olen myös huomannut sen positiivisten asioiden kannalta, että olen ruvennut stressaamaan ja hermoilemaan enemmän kuin koskaan ennen tai pitkään aikaan. Sillä haluan kerrankin saada jonkun asian loppuun ja se on koulu mikä minulla akaa yli huomenna. 

Se on ala mikä minua kiinnostaa ja haluan edes joskus olla itsestäni ylpeä ja saada jonkin näköiset paperit käteeni. Nyt se tilaisuus on minulle tullut hieroja koulutuksen kautta, mutta suoraan sanoen minua pelottaa aivan saatanasti, että miten tulee käymään. Tulen tarvitsemaan todella vahvan tukiverkoston, jotta pystyn tähän ja saavutan tavoitteen minkä olen saanut. Eikä koulutuskaan kestä kovinkaan pitkään, joten en tuskin edes suostuisi katsomaan itseäni enää peilistä, jos tulisi tilanne, että en pystykkään siihen. 


Tämä projekti tulee olemaan haastava ja raskas. Koulutuksen osalta että oman elämän kuntoon saamisessa. Sekin tulee tarvitsemaan minulle tukiverkoston sillä on pakko alkaa syömään tai siitä ei hyvä seuraa. Lopettaa tai ainakin vähentää makean himoa ja koittaa saada jonkinlaista liikunnallista tekemistä tai loppupeleissä/ jossain vaiheessa saattaa oikeasti käydä todella köpelösti. 


Muuta sitten onkin tunne asiat sun muut mitä ei ehkä pitäisi tässä vaiheessa miettiä, mutta ne vaan tulee vähänkään kun kuuntelen musiikkia josta otan kaiken lohtuni ja se ei aina ole kovinkaan hyvä juttu, sillä rupean juuri miettimään kaikkea mitä ei pitäisi ja sit on taas vaikea päästä yhtään iloisemmalle tuulelle vaikka ajattelisit juuri iloisia hetkiä menneesstä tai parin kuukauden sisään tapahtuneita asioita. Itse käännän ne jotenkin silleen, että tuntuu pelkkä ajatteleminen tuhannelta lasin sirulta upotettuna ihoosi tai iso määrä nauloja joiden päältä kävelet ja tuska on silloin paha ja ilkeä. 


Elämää pitäisi koittaa ajatella positiivisesti, mutta minkäs sille teet jos tunnepuolelta olet liian herkkä ja otat kaiken aivan liian raskaasti? 


Jos uuden vuoden lupauksen voisi ja voikin tehdä vähän jälkikäteen niin lupaan yrittää saada itseni ns takaisin elävien kirjoihin terveyden kannalta ja ehkä vähän muutenkin koittaa rajoittaa tunne puolta johonkin. 

Nyt jos ei rupee hommat ja elämä sujumaan hyvin, nii sit en tiiä enää mitä teen!

Sain tietää n. viikko sitten, että minun opintoni on keskeytynyt vaikka olin koulun kirjoilla kokoajan (omien tietojeni mukaan), koska koulu ei ilmottanut minulle yhtään mitään ja vaihdoin vain koulun sisällä niin sanotusti linjaa. Sitten alkoi tapahtua ja hommat kiinnostamaan, koska kyseessä on etsiä oppisopimustyöpaikkaa. N. viikon ajan keskusteltiin kuraattorin ja yhden openttajan kanssa kaikista asioista, mm. mikä on tilanne elämässäni nykyään ja mitä olen suunnitellut tulevaan. Kiinnostus rupesi nousemaan aika nopeasti ideoihin ja asioihin mitä minulle kerrottiin. Itse oppisopimus toimistossakin kävin juttelemassa ja silloin sain tietää hirveästi aloista mitkä kiinnostaisi minua, mutta ne ei vain ole tässä kaupungissa mahdollisia toteuttaa. Ajatus minulla kävi mielessä, että olisin valmis jättämään savonlinnan taakseni ja aloittamaan elämäni jossain muualla, mutta toisaalta sitten tulee taas se, että miten tulen pärjäämään ym, koska en ole ikinä asunut missään muualla kuin savonlinnassa. Sitten sain tietää, että minulla on mahdollisuus mennä oppisopimus jaksolle, jossa olen pitempään esim. 4viikkoa tai pitempääkin "tutustumassa" alaan ja katsomassa miten kaikki toimii ja sujuu. Sen jälkeen ruvetaan miettimään etsinkö toisen paikan mihin mennä tutustumaan vaiko jatkanko vielä muutaman viikon samassa paikassa vai saadaanko samantien kirjoitettua sopimus "työpaikasta". Sain neljä vaihtoehtoa ja päätin kysely järjestyksen oikeastaan aika idioottimaisesti. kotonta kauimmaisesta paikasta. Ei sen puoleen, kävi aika hyvä tuuri, menin sisään ja kyselin paikan omistajalta, että onko tämmöinen homma mahdollista ja katsoa mitä tapahtuu. Sain yllättävän paljon positiivisia asioita selville ja hymy nousi samantien korville. Sitten sanoin, että lisätietoja saa opettajaltani ja seuraavana päivänä openi soitti minulle ja ilmoitti iloiseen ääneen sävyyn, että minulle kyselyni tuotti tulosta ja sain harjoittelu/tutustumis paikan. Noh nyt maanantaina alotin ja ensimmäinen yö tuli nukuttua aika heikosti, mutta energiaa riitti ekana päivänä enemmän kuin laki sallii ja hommat sujui todella hyvin.  Minut otettiin iloisin mielin vastaan ja hirveesti kyseltiin, mitä teen, missä asun, minkä ikäinen olen ym... Mutta se ei haitannut minua yhtään, vastailin ilomielin kysymyksiin ja juttu luisti alusta lähtien, naurettiin keskenämme todella paljon ja sain myös kuulla miten paljon iloista energiaa levitän ympärilleni. Siihen vain tuumasin, että ei sille mitään mahda, kun on ollut pienestä pitäen todella energinen ja iloinen. Jos kaaduttiin matka jatkui samantien, jos ylipäätän mikään sattui nauroin vain ja puuhastelu jatkui. Itkua sun muutakin tuli, mutta yleensä vain nauroin kaikelle mitä ympärilläni tapahtui tai mitä itse tein. Olise sitten töllöntöitä tai asiallista toimintaa. Minua ei haittaa ollenkaan se, että miten paljon minulle nauretaan, jos minulla jutut on semmoisia ja nauran itsekkin omalle toiminnalleni. Enemmänkin olen vain tyytyväinen siihen mitä teen tai saan aikaiseksi. Nopeasti se päivä sitten menikin ja sen verran pysyin vain aloillani, että pidin ruokatauon, muuten tein hommia kokoajan ja suurimmaksi osaksi oma-aloitteisesti. Seuraavana yönä ei sitten nukuttukkaan hyvin, mutta pari tuntia pidempään, kuin edellisenä, silloin tuntui, ettei mikään onnistu ja silloin olisin halunnut luovuttaa , mutta sitten rupesin ajattelemaan,  että mitä sitten taas teen jos nyt lopetan?? Otin siis kirjaimellisesti itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäydyin, ei silloin vieläkään hommat sujunut kunnolla, mutta paremmin ennen kuin rauhoituin. Tänään sentään meni päivä todella hyvin, sain nukuttua kunnon yö unet ja en toheltanut töissä ollenkaan, vaikka naurua oli, mutta se on vain pakko näyttää hymyä vaikka kuinka kiukuttaisi tai olisi joku muu vialla. Silti olin todella tyytyväinen itseeni, että en tehnyt yhtään virheitä kassan kanssa ja kaikki muutkin hommat sujuivat todella hyvin. Se vain tässä hommassa pelottaa eniten, että en saavuta sitä mitä olen hakemassa. Koska olen sen verran herkkä ihminen kuitenkin, mutta vahva persoona, niin jos jotain mullistavaa tapahtuu omassa elämässäni ja otan sen niin pahasti itseeni, että silloin menee yleensä kaikki muukin pieleen, + se, että masennun ja ahdistun todella helposti sanoista mitä minulle sanotaan tai pelkkä oma ajattelu pääni sisällä saa minut jo pelkästään ahdistumaan todella paljon, vaikka kuinka koittaisin ajatella kaikki asiat mukaviksi ja että niin ei kävisi, että romahdan ja mikään ei ole hyvin. Nimittäin se vie taas sitten oman aikansa, että pääsen jaloilleni ja kaikki rupee taas kiinnostamaan. Se on välillä todella rasittavaa, kun on niin herkkä, että mikä vaan saan sinut pohjalle todella nopeasti + se että siihen ei montaa sanaa tarvita esim. joltain läheiseltä, joltain josta välittää todella paljon, kavereilta / ystäviltä tai joltain muulta. Näin minulle kävi vähän aika sitten, mutta en antanut sen silleen vaikuttaa kaikkeen muuhun mitä koitin saada toimimaan, se että jos vain olen yksin iltaisin kotona ja rupean miettimään sanoja, asioita ja tekemisiä niin ei ole muuten itkukaukana, se satuttaa todella paljon itseänikin, mutta niin sanotusti leikkiin olen itse lähtenyt niin se on kestettävä loppuun asti ennen kuin se loppuu. Oma pää ajattelee asioita pitemmälle ajalle eteenpäin, mutta sitten olet kuitenkin niin sekaisin kaikesta, mitä asioita tapahtuu ja sanoja sanotaan... Se että miten voi joku olla niin tärkeä ja olla kirjaimellisesti koko loppuelämänsä velkaa teoista mistä on pelastanut, monta monituista kertaa pitkän ajan takaa ja auttaa sen minkä kerkee, vaikka koitan olla ottamatta apua vastaan, siinä vaan on se pienen pieni juttu, että henkilö on niin tärkeä, että sille et uskalla vänkätä vastaan oikeastaan yhtään misään mistä hän apua tarjoaa. Mutta miten paljon se tuntuu itsestäni sitten pahalle, kun haluaa auttaa ja tietää sen, että ei tule koskaan IKINÄ elämänsä aikana mitenkään maksamaan takaisin sitä apua mitä olet saanut. Se tuntuu aivan saatanan pahalle ja vaikka on sanottu, et kyllä sie pystyt, mutta kun todellisuus on, että en mitenkään pysty korvaamaan sitä kaikkea mitä olen saanut häneltä. Sen verran monesta suosta ja kuopasta hän on minut pelastanut. 
Mutta tällä hetkellä kaikki on koulun suhteen ainakin hyvin, oma elämä on ehkä vielä vähän hakusessa, mutta kaikki aikanaan. Elämä ei tule koskaan olemaan kenelläkään helppoa vaikka kuinka tahtoisi. 



Nyt on taas tarinoitu jonkun verran pitkästä aikaa. Helpotti ja helpotti jonkun verran taakkaa hartioilta. Kirjoittelen taas kun siltä tuntuu tai kun on taas pakko purkaa jotain kirjoittamisen pariin! :)