Elämäni tässä parin päivän aikana on ollut todella iloista ja olen ollut hieman hämmilläni siitä. Nyt on mieli taas masentunut ja ahdistunut enkä tiedä miksi? Tuntuu siltä kuin iloisuuteni olisi saanut äkkipysähdyksen päin seinää. Sydämmeni kaipaa vierelleni jonkun joka pitää huolta on lähellä ja saa minut tuntemaan itseni olemaan turvassa kaikelta pahalta. Mutta täysin turhaa kukaan ei halua minua, en kelpaa kenellekkään, kukaan ei hyväksy minua sellaisena kuin olen ja kaikki vain katsoo pahasti ja kiertää kaukaa. Mikä minussa on niin pahasti vialla, että en saa ketään vierelleni kenen syliin voisi käpertyä? Samalla olen aika jännittynyt kun yhteishaku on alkanut ja haen lähihoitajaksi kiteelle (ensimmäinen toive) minua pelottaa, että keskiarvoni ei riitä sinne ja sinne haluaisin, koska siellä voin aloittaa elämäni ihan puhtaalta pöydältä. Opo sanoo, että lähihoitaja ala sopisi minulle todella hyvin ja uskoo, että pääsen sinne kuhan vain petraisin pikkasen keskiarvon kanssa. Noh on minulla onneksi kaksi muuta vaihtoehtoa ja jos ei kitee nappaa niin sitten jompikumpi kahdesta muusta paikasta voisi ehkä sitten napata. Sitä ei voi tietää, mutta toivon todella paljon kiteelle pääsyä. Samalla kun nyt kirjoitan tätä en tiedä pitäisikö itkeä, nauraa, vai huutaa tuskasta??
Tärisen pelkään, mutta olen samalla jotenkin onnellinen taas toisaalta surun murtama.
Noh elämä jatkuu toivottavasti huomenna olisi taas iloinen mieli ja päivä ei menisi pilalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti