Sain tietää n. viikko sitten, että minun opintoni on keskeytynyt vaikka olin koulun kirjoilla kokoajan (omien tietojeni mukaan), koska koulu ei ilmottanut minulle yhtään mitään ja vaihdoin vain koulun sisällä niin sanotusti linjaa. Sitten alkoi tapahtua ja hommat kiinnostamaan, koska kyseessä on etsiä oppisopimustyöpaikkaa. N. viikon ajan keskusteltiin kuraattorin ja yhden openttajan kanssa kaikista asioista, mm. mikä on tilanne elämässäni nykyään ja mitä olen suunnitellut tulevaan. Kiinnostus rupesi nousemaan aika nopeasti ideoihin ja asioihin mitä minulle kerrottiin. Itse oppisopimus toimistossakin kävin juttelemassa ja silloin sain tietää hirveästi aloista mitkä kiinnostaisi minua, mutta ne ei vain ole tässä kaupungissa mahdollisia toteuttaa. Ajatus minulla kävi mielessä, että olisin valmis jättämään savonlinnan taakseni ja aloittamaan elämäni jossain muualla, mutta toisaalta sitten tulee taas se, että miten tulen pärjäämään ym, koska en ole ikinä asunut missään muualla kuin savonlinnassa. Sitten sain tietää, että minulla on mahdollisuus mennä oppisopimus jaksolle, jossa olen pitempään esim. 4viikkoa tai pitempääkin "tutustumassa" alaan ja katsomassa miten kaikki toimii ja sujuu. Sen jälkeen ruvetaan miettimään etsinkö toisen paikan mihin mennä tutustumaan vaiko jatkanko vielä muutaman viikon samassa paikassa vai saadaanko samantien kirjoitettua sopimus "työpaikasta". Sain neljä vaihtoehtoa ja päätin kysely järjestyksen oikeastaan aika idioottimaisesti. kotonta kauimmaisesta paikasta. Ei sen puoleen, kävi aika hyvä tuuri, menin sisään ja kyselin paikan omistajalta, että onko tämmöinen homma mahdollista ja katsoa mitä tapahtuu. Sain yllättävän paljon positiivisia asioita selville ja hymy nousi samantien korville. Sitten sanoin, että lisätietoja saa opettajaltani ja seuraavana päivänä openi soitti minulle ja ilmoitti iloiseen ääneen sävyyn, että minulle kyselyni tuotti tulosta ja sain harjoittelu/tutustumis paikan. Noh nyt maanantaina alotin ja ensimmäinen yö tuli nukuttua aika heikosti, mutta energiaa riitti ekana päivänä enemmän kuin laki sallii ja hommat sujui todella hyvin. Minut otettiin iloisin mielin vastaan ja hirveesti kyseltiin, mitä teen, missä asun, minkä ikäinen olen ym... Mutta se ei haitannut minua yhtään, vastailin ilomielin kysymyksiin ja juttu luisti alusta lähtien, naurettiin keskenämme todella paljon ja sain myös kuulla miten paljon iloista energiaa levitän ympärilleni. Siihen vain tuumasin, että ei sille mitään mahda, kun on ollut pienestä pitäen todella energinen ja iloinen. Jos kaaduttiin matka jatkui samantien, jos ylipäätän mikään sattui nauroin vain ja puuhastelu jatkui. Itkua sun muutakin tuli, mutta yleensä vain nauroin kaikelle mitä ympärilläni tapahtui tai mitä itse tein. Olise sitten töllöntöitä tai asiallista toimintaa. Minua ei haittaa ollenkaan se, että miten paljon minulle nauretaan, jos minulla jutut on semmoisia ja nauran itsekkin omalle toiminnalleni. Enemmänkin olen vain tyytyväinen siihen mitä teen tai saan aikaiseksi. Nopeasti se päivä sitten menikin ja sen verran pysyin vain aloillani, että pidin ruokatauon, muuten tein hommia kokoajan ja suurimmaksi osaksi oma-aloitteisesti. Seuraavana yönä ei sitten nukuttukkaan hyvin, mutta pari tuntia pidempään, kuin edellisenä, silloin tuntui, ettei mikään onnistu ja silloin olisin halunnut luovuttaa , mutta sitten rupesin ajattelemaan, että mitä sitten taas teen jos nyt lopetan?? Otin siis kirjaimellisesti itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäydyin, ei silloin vieläkään hommat sujunut kunnolla, mutta paremmin ennen kuin rauhoituin. Tänään sentään meni päivä todella hyvin, sain nukuttua kunnon yö unet ja en toheltanut töissä ollenkaan, vaikka naurua oli, mutta se on vain pakko näyttää hymyä vaikka kuinka kiukuttaisi tai olisi joku muu vialla. Silti olin todella tyytyväinen itseeni, että en tehnyt yhtään virheitä kassan kanssa ja kaikki muutkin hommat sujuivat todella hyvin. Se vain tässä hommassa pelottaa eniten, että en saavuta sitä mitä olen hakemassa. Koska olen sen verran herkkä ihminen kuitenkin, mutta vahva persoona, niin jos jotain mullistavaa tapahtuu omassa elämässäni ja otan sen niin pahasti itseeni, että silloin menee yleensä kaikki muukin pieleen, + se, että masennun ja ahdistun todella helposti sanoista mitä minulle sanotaan tai pelkkä oma ajattelu pääni sisällä saa minut jo pelkästään ahdistumaan todella paljon, vaikka kuinka koittaisin ajatella kaikki asiat mukaviksi ja että niin ei kävisi, että romahdan ja mikään ei ole hyvin. Nimittäin se vie taas sitten oman aikansa, että pääsen jaloilleni ja kaikki rupee taas kiinnostamaan. Se on välillä todella rasittavaa, kun on niin herkkä, että mikä vaan saan sinut pohjalle todella nopeasti + se että siihen ei montaa sanaa tarvita esim. joltain läheiseltä, joltain josta välittää todella paljon, kavereilta / ystäviltä tai joltain muulta. Näin minulle kävi vähän aika sitten, mutta en antanut sen silleen vaikuttaa kaikkeen muuhun mitä koitin saada toimimaan, se että jos vain olen yksin iltaisin kotona ja rupean miettimään sanoja, asioita ja tekemisiä niin ei ole muuten itkukaukana, se satuttaa todella paljon itseänikin, mutta niin sanotusti leikkiin olen itse lähtenyt niin se on kestettävä loppuun asti ennen kuin se loppuu. Oma pää ajattelee asioita pitemmälle ajalle eteenpäin, mutta sitten olet kuitenkin niin sekaisin kaikesta, mitä asioita tapahtuu ja sanoja sanotaan... Se että miten voi joku olla niin tärkeä ja olla kirjaimellisesti koko loppuelämänsä velkaa teoista mistä on pelastanut, monta monituista kertaa pitkän ajan takaa ja auttaa sen minkä kerkee, vaikka koitan olla ottamatta apua vastaan, siinä vaan on se pienen pieni juttu, että henkilö on niin tärkeä, että sille et uskalla vänkätä vastaan oikeastaan yhtään misään mistä hän apua tarjoaa. Mutta miten paljon se tuntuu itsestäni sitten pahalle, kun haluaa auttaa ja tietää sen, että ei tule koskaan IKINÄ elämänsä aikana mitenkään maksamaan takaisin sitä apua mitä olet saanut. Se tuntuu aivan saatanan pahalle ja vaikka on sanottu, et kyllä sie pystyt, mutta kun todellisuus on, että en mitenkään pysty korvaamaan sitä kaikkea mitä olen saanut häneltä. Sen verran monesta suosta ja kuopasta hän on minut pelastanut.
Mutta tällä hetkellä kaikki on koulun suhteen ainakin hyvin, oma elämä on ehkä vielä vähän hakusessa, mutta kaikki aikanaan. Elämä ei tule koskaan olemaan kenelläkään helppoa vaikka kuinka tahtoisi.
Nyt on taas tarinoitu jonkun verran pitkästä aikaa. Helpotti ja helpotti jonkun verran taakkaa hartioilta. Kirjoittelen taas kun siltä tuntuu tai kun on taas pakko purkaa jotain kirjoittamisen pariin! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti